William Shatner, I forgive you!

Opi tuntemaan Pöyhkeä Minkki osa II. 8 faktaa Pöyhkeästä Minkistä. 

1. Kun luitte viimekertaisen tekstini, jossa kerroin ensimmäisestä laskettelukokemuksestani, moni teistä varmasti ajatteli, että en enää koskaan palannut rinteeseen. Hah, väärin. Saatan olla monia asioita, mutta luovuttaja en ole koskaan ollut. Kun arvet, mustelmat ja ruhjeet olivat ensimmäisen laskettelureissun jälkeen hieman hälvenneet, oli aika sujahtaa punaisiin vuokramonoihin uudelleen ja valloittaa koko laskettelukeskus taas ja samalla aiheuttaa jälleen sydänkohtaus vanhemmilleni kertoessani heille, että olen päättänyt mennä uudelleen laskettelemaan.

Tällä kertaa alku sujui oikein mallikkaasti. Monot sujahtivat jalkaan kuin vanhalla tekijällä ja sain jopa hiihtohissikapulan ensimmäisellä yrittämällä kiinni. Nousu rinteen päälle sujui sutjakasti ja upea slalom-asunikin sai kehuja osakseen. Rinteen yläpäässä sujautin hiihtohissikapulan pois haaravälistäni, heitin sen eteenpäin, kuten on tapana tehdä ja jäin hiihtohissiväylän yläpäähän hieman venyttelemään niskojani ja testaamaan suksieni luistavuutta suksia maassa hieman edestakaisin suhaten, kuin joku oikea suksi-ihminen konsanaan. Siinä minä seisoin rinteen päällä, kevyen pohjoistuulen tuivertaessa villapiponi alta pilkistävää tukkaani. Aistikkaana, sisukkaana ja valmiina oppimaan lisää. Päässäni soi rauhoittava jääz-musiikki ja mieli oli tyyni. Katselin hieman ympärilleni ja etsin kavereitani.

Kellään ei ollut tullut aiemmin mieleen muistuttaa minua siitä, että hissiväylän eteen ei kannata jäädä seisomaan, vaan heti hissistä poistuttaessa kannattaa siirtyä sivummalle, jotta sinkoilevat hiihtohissikapulat eivät lennä päin. Mutta eihän tämäkään teksti olisi päätynyt blogiin, jos olisin siirtynyt heti sivummalle, eihän?

Yhtäkkiä kuulin huudon jostain: "Siirry sivuun siitä väylältä äkkiä!". Mitään en ehtinyt tehdä. Sivusilmällä näin mustan kapulan lähestyvän naamaani noin 200km:n tuntivauhdilla ja tiesin jo etukäteen, että kohta saattaa vähän napsahtaa. Kun hiihtohissikapula lasahti sivunaamaani, totesin, että "napsahtaa" saattoi olla ehkä hieman liian lievä ilmaisu sille kivulle, jonka koin sen jälkeen, kun olin saanut turpaani hissikapulalta. Kaaduin maahan ja ensimmäisenä toivoin, ettei kukaan olisi nähnyt tapahtumaa. Kaverini syöksyi paikalle ja sanoi ensimmäisenä, ettei usko kenenkään nähneen tapahtumaa. Todellisuudessa kaikki näkivät tapahtuman. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt sillä hetkellä, kun kapula iski vasten kasvojani. Laskettelukeskuksen musiikki loppui siihen. Kaikki kääntyivät katsomaan. Tuntui kuin valokeila olisi heijastettu suoraan kasvoihini. Viereisen metsän metsäkauriit lopettivat ruokailunsa ja nostivat päätään ylös katsoakseen mitä tapahtui.

Noin 40 prosenttia läsnäolevista ihmisistä pidätteli nauruaan. Toiset 40 prosenttia kauhistelivat kohtaloani ja loput 20 prosenttia kysyivät ääneen, olinko se sama muija, joka viime viikolla tuli ison mäen syöksylaskien alas. Kaikesta kivusta ja särystä huolimatta yritin näyttää siltä, kuin äskeinen pieni episodi olisi ollut vain show'ta, ja että kyseinen toiminta oli ihan tuikitavallista läpänheittoa meidän kavereiden kesken. Todellisuudessa minua nolotti, nolotti aivan jumalattomasti, mutta en luovuttanut. Jo muutaman viikon päästä osasin jo ihan oikeasti lasketella.

2. Minulla, kuten useimmilla naisilla, on tapana kantaa laukussani kaikkea mahdollista. Laukkuni sisälle katsominen on kuin elämysmatka. Koskaan ei tiedä mitä kutkuttavaa ja jännittävää sieltä löytyy. Sitä, mitä ette minun laukustani löydä, sitä ette tarvitse. Joka kerta, kun joku toinen pitelee syystä tai toisesta laukkuani, ei kestä kauan, kun laukunpitelijä kauhistelee laukkuni painoa. "Onko sulla tässä kassissa joku paloiteltu ruumis vai mikä täällä painaa?". Ei siellä mikään paloiteltu ruumis ole. Siellä on vain tärkeimmät.

Meikkipussi, hiusharja, sukkahousut, sukat, paita, hiuspompuloita, tamponeja, huulikiiltoja, lompakko, kalenteri, laturi, kynsilakkoja, kynsiviiloja, omena, banaani vuodelta 1989, tyhjä vesipullo, täynnä vettä oleva vesipullo, toinen hiusharja, vaippa (lapselle), lusikka, hedelmäsosetta, kolmas hiusharja, koiran naksuja, muutama irrallaanoleva maissinaksu, tuttikotelo, avaimet, ruuvimeisseli, ruuveja, purkkapussi, tyhjä Sisuaski, Sisu-askin sisältö laukun pohjalla, koiran kaulapanta, toinen lusikka, joku johto, pari lelua, lisää huulikiiltoja, sakset, kolme kynää, pala ruutupaperia, lapsen turvaistuimen saksankielinen käyttöohje, patteri, rullaverhon seinäkiinnityspalat ja pesusieni.

Juttuhan on niin, että suurin osa ylläolevista asioista on laukussani täysin turhaan, mutta jostain syystä ne ovat sinne eksyneet. Mutta auta armias, jos lähdet ulos kotoa ilman kyseisiä asioita, menee noin vartti, niin löydät itsesi tilanteesta, jossa rullaverhon seinäkiinnityskappaleet olisivat enemmän kuin tarpeellisia. Olin kerran ystäväni kanssa tilanteessa, jossa ystäväni totesi syvään huokaisten:

Ystävä: "Nyt tarttisin kipeästi ihmesientä."
Minä: "No itseasiassa mulla tässä olis..."
Ystävä: "Uskomatonta!Mitä sun laukusta ei löydy?"
Minä: "Ydinasetta. Olen melko varma, ettei sieltä löydy ydinasetta, mutta sekin kannattaa ensin tarkistaa."

3. Olen jo vuosia kärsinyt päiväunien jälkeisestä masennuksesta. Olen usein ollut kateellinen ihmisille, jotka kykenevät ottamaan pienet tupluurit keskellä päivää ja saavat kokea sen virkistävän vaikutuksen niiden jälkeen. Itselläni ei ole mitään ongelmaa nukahtaa kesken päivän, mutta päiväunista syntyy ongelma vasta herätessäni. Juuri sen takia nukun vuoden aikana päiväunet vain muutaman kerran. Herätessäni päiväunilta olen noin tunnin ajan täysin ulkona tästä maailmasta. Sekaisin kuin seinäkello. Kestää noin vartin verran ennen kuin edes tajuan, että kuka helvetti minä olen. Seuraava vartti kuluu siinä, kun mietin, että missä helvetissä minä olen. Heti herätessäni minua kalvaa ikävä tunne ja kiroilen mielessäni typeryyttäni. Miksi tein tämän taas?!

Tunnin aikana käyn läpi kaikki mahdolliset tunneskaalat. Pettymyksen kautta epätoivoon, melankolisuudesta angstiin. Hetken aikaa maailmani tuntuu romahtavan, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä, olen alakuloinen ja itkuherkkä. Mieleni tekisi kaivaa kaapista kitara ja alkaa soittamaan balladeja ja juoda viskiä. Eiku sori. Tuota sanaa ei saa enää käyttää. Otetaan uudelleen. Minun tekisi mieleni kaivaa kaapista kitara ja alkaa soittamaan balladeja ja juoda vee-iskiä (peitenimi). Tilanteesta tekee vakavamman se, etten osaa soittaa kitaraa, enkä juo vee-iskiä (peitenimi). Noin tunnin kuluttua tilanne on normalisoitunut ja olen ihana oma itseni. Maailma on pelastunut ja joka kerta lupaan itselleni, etten enää koskaan nuku päiväunia. 

4. Olen kategorisoinut raskausajan oksentelun neljään eri kategoriaan. Monet teistä jo tietävätkin, että kärsin raskauspahoinvoinnista viikolta 5 viikolle 43, jolloin oksensin vähintään kerran päivässä, lukuunottamatta muutamaa parin päivän taukoa raskauden keskivaiheilla. Silloin tuli kuulkaa tehtyä tiukkaa ajatustyötä asian tiimoilta ja olen varmasti raskauteni aikana analysoinut kaiken liittyen yrjöön. 

• Syöksy-yrjö= Yrjö, joka puskee ovista ja ikkunoista aivan täysillä juuri silloin, kun on aivan mieletön kiire. Bussi on kohta pysäkillä, mutta eteisessä tuntuu, että kohta lentää. Syöksy-yrjön voi näpsäkästi yrjötä suoraan eteisestä vessanpönttöön sen voimakkaan luonteen vuoksi.

•  Firma-yrjö= Firma-yrjö saapuu työpaikalla, jolloin työtovereitten mieliksi kannattaa hieman ensin pidätellä, vuorata sitten pönttö paperilla ja päästellä vähän kerrallaan tavaraa pönttöön.

• Sidon tässä vain kengännauhoja-yrjö= Tämä yrjö tulee yleensä kaupungilla, koiran kanssa lenkillä tai muuten vaan kävelyllä. Pakkohan siinä on vähän itseään taivutettava, kun ei viitsi seisoma-asennostakaan mahalaukkuansa vapauttaa. Kätevästi voit uskotella ohikulkijoille sitovasi vain auenneita kengännauhoja samalla, kun tyhjennät täyslaidallisen pusikkoon.

• Millään ei ole enää mitään väliä, en jaksa tätä yrjöömistä enää, ihan sama enää-yrjö = Kotosalla tuleva yrjö, ilman yleisön painostusta ja ohikulkijoita. Olet jo niin väsynyt, että et jaksa edes nousta sängystä enää, vaan spyttaat maatessasi itsesi päälle. 

5. Muistatteko 80-luvun televisiosarjan nimeltä Rescue 911 (Hälytys 911)? Olen jo vuosikaudet ollut kyseisen ohjelman vuoksi täysin traumatisoitunut. Oikeastaan voidaan sanoa, että William Shatner pilasi minuuteni ja osan lapsuudestani. Jo pelkästään ohjelman dramaattinen ja painostava tunnusmusiikki saa sappinesteen nousemaan nieluuni, mutta pääpiru tässä koko hommassa on itse juontaja, legendaarinen William Shatner. Tuo kalmanvärinen pahanilmanlintu, jossa on charmia yhtä paljon kuin kalapuikossa, on piinannut minua jo monet vuodet. Otetaan tähän väliin ote tunnusmusiikista, niin päästään kaikki tunnelmaan. Liitän viereen vielä kuvan legendaarisesta Shatnerista ja pyydän teitä katsomaan kuvaa samalla, kun kuuntelette tunnusmusiikkia. Päästäkää tämä hymyilemätön ja piinaava peto päänne sisään ja yrittäkää samaistua minuun ja tuntemaani tuskaan. 

https://www.youtube.com/watch?v=iyvnKYadRM4

Ai kauheeta. Hirveetä. Ahdistavaa. Pelottavaa.

Eräs ystäväni yritti vuosia sitten siedätyshoidattaa minua ja soitti minulle kyseistä tunnusmusiikkia repeatilla yhden illan ajan. Siinä sitä sitten oltiin. Kaksi kaverusta perjantai-iltana istuu sohvalla tehden hengitys- ja mielikuvaharjoituksia William Shatnerista ja Rescue 911:sta. Ei siinä mitkään hengittelyt ja voimahalit auttaneet. Kaverini näytti minulle kuvia Herra Shatnerista Star Trek-trikoissaan, mutta henkinen kipuni ei lähtenyt pois. Olen nyt kuitenkin valmis jättämään tämän asian taakseni ja siirtymään elämässäni eteenpäin. Tunnusmusiikin kuuleminen pitkästä aikaa toi muistot takaisin ja hetken aikaa olin taas se nuori tyttö, joka pelkäsi nukkua pimeässä. Nyt olen jo varttuneempi ja henkisesti niin vahva, että voin jättää tämän traagisen asian menneisyyteeni.

P.S.  Hey Mr Shatner, if you're reading this, I want you to know, that I forgive you for destroying my childhood. 

6. En saa kieltäni rullalle, niinkuin normaalit ihmiset saavat. Normaalistihan kieli pistetään rullalle näpsäkästi niin, että kielen reunat nostetaan ylös, jolloin kielestä syntyy lupsakannäköinen pieni tötterö. Minä saan kielen rullalle niin, että tötteröosuus on suun sivuosassa. Olen jo vuosia uskotellut itselleni, että olen uniikki-ihminen juuri tämän vuoksi. Olen luullut, että minussa on ollut jotain niin erikoista, että joskus tekisi mieli vastata puhelimeen nimellä "The chosen one". Olen kuitenkin pidättäytynyt siitä tavasta, koska en halua missään nimessä kerskua. Kun ihmiset ovat ihmetelleet kyvyttömättömyyttäni saada kieli oikeaoppisesti tötterölle, olen suuresti nauttinut kaikesta siitä huomiosta, jonka olen saanut olemalla The Chosen One. Ihasteluja, kehuja ja arvostusta. Siitä olen saanut nauttia,

Okei, valehtelin. Todellisuudessa olen jo vuosia naurattanut ihmisiä sillä, että olen heidän läsnäollessaan yrittänyt saada kielen tötterölle sillä normaalilla tavalla. Yrityksestä ei pontta ole puuttunut. Pakarat piukkana ja kieli ulkona olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin väännettyä kieleni tötterölle. Jumalaton on yritys aina ollut, mutta suussa ei tapahdu mitään. Kieli ei liiku eteen, eikä taakse, mutta koko muu naama liikkuu eteen ja taakse. Olenkin miettinyt josko kääntäisin tämän edukseni ja alkaisin tehdä asialla rahaa viihdyttämällä ihmisiä. Onhan minua jo useita kertoja pyydetty monen eri firman pikkujouluihin esittelemään yrityksiäni saada kieli normaalisti tötterölle, jotta muuten niin nihkeät bileet saisivat hieman lisäpiristystä. 

Eräänä kauniina päivänä koko illuusioni sai kylmää vettä niskaansa, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Siinä tutustumisen lomassa kävimme läpi elämän suuria kysymyksiä. Pohdimme minkälaisena näemme tulevaisuutemme, mitä mieltä olemme Lähi-Idän tilanteesta, minkälaisia arvoja edustamme, saammeko kielen tötterölle ja uskommeko kohtaloon yms. Kerroin ylpeänä tulevalle aviomiehelleni, että minulla on erityinen taito ja laitoin kielen tötterölle omalla tavallani. Suureksi ihmetyksekseni mieheni laittoi kielensä samalla tavalla tötterölle. Ensin tunsin pettymystä, surua ja ihmetystä. Joku mies oli tullut luokseni ja kyseenalaistanut uskoni suussani pyörivään lirpakkeeseen, enkä enää ollutkaan The Chosen one. Kun olin toipunut järkytyksestä, tiesin hänen olevan minulle se oikea. Pakkohan sen kanssa oli mennä sitten naimisiin. 

7. Olen viettänyt suuren osan lapsuuteni kesistä rakkaan ystäväni mökillä meren rannalla. Kesäpäivät kuluivat meressä onnellisena polskien. Meillä oli tapana esitellä upeita vesitemppuja ohiajaville veneilijöille. Milloin tehtiin käsilläseisontaa, milloin kuperkeikkoja. Saimme aikaan ihastusta ja raikuvia aplodeja. Eräänä kauniina kesäpäivänä vuorossa oli takaperinkuperkeikka kaksi kertaa peräkkäin. Se oli jättimenestys. Omalta osaltani olin vaikuttamassa tähän upeaan vesiesitysspektaakkeliin siten, että sain kesken kaiken toisen takaperinkuperkeikan aivan jumalattoman suonenvedon molempiin etureisiin. En saanut jalkojani suoristettua laisinkaan, joten oma esitykseni hieman pitkittyi. Ja pitkittyi. Ja pitkittyi. Minä jatkoin pyörimistä yksinäni, kun ystäväni oli jo lopettanut esityksen. Venekin ehti jo mennä, mutta minä vain jatkoin pyörimistä. Noin kuudennen kuperkeikan jälkeen keuhkoissani ja vatsalaukussani oli jo niin paljon merivettä, että jos olisin nielaissut hauen, se olisi pysynyt viikkoja hengissä ruumiissani. Minä räpiköin ja pyörin, samalla kun ystäväni huudahti ylpeänä, miten uskomattoman lahjakas olinkaan. Seuraavana kesänä päätin vain pötkötellä uimapatjan päällä.

8. Vuonna 2008 matkustimme perheeni kanssa elämyslomalle Egyptiin. Pakko myöntää, että reissaaminen kyseiseen paikkaan tuntui jännittävältä ja jopa hieman pelottavalta. Isäni oli kertonut aiemmin, että kyseisessä paikassa turistibussit joutuvat ajamaan todella kovaa, etteivät tarkka-ampujat pystyisi ampumaan turisteja. Luulin sen olevan vitsi, kunnes rakas ystävämme Google kertoi totuuden. Joskus vuonna 1997 terroristit teloittivat 61 turistia Luxorin temppelialueella Egyptissä hyökäten turistibussiin ja tappoivat kaikki mukana olleet turistit sekä bussikuskin. Oikein mukava saada tietää tästä juuri ennen matkaamme, varsinkin kun suunnitelmissamme oli yhtenä matkustuspäivänä vierailla juuri kyseisellä Luxorin temppelialueella. 

Reissuun kuitenkin lähdettiin ja muutaman päivän jälkeen pystyin jo hieman rentoutumaan. Vietin kuitenkin lähes koko reissun isäni välittömässä läheisyydessä, jotta kosijat eivät luulisi minun olevan vapaata riistaa. Lähdimme yhtenä reissupäivänä koko päivän kestävälle reissulle sisämaahan ja arvatenkin kulkuvälineenämme oli mikäs muukaan kuin bussi. Koko reissu sujui hyvin ja päivän aikana koimme mahtavia kulttuurielämyksiä ja päivän päätteeksi oli ihana päästä turistibussiin istumaan ja lepuuttamaan jalkoja matkatessamme takaisin risteilyalukselle, jossa yövyimme.

Oli jo pilkkopimeää ja matkasimme maantietä pitkin, kunnes bussi pysähtyi yhtäkkiä. Hetken päästä bussiin syttyi valo ja muutama aseistautunut mies tuli bussiin sisään. Muutama heistä jäi bussin etuosaan vartioimaan ja yksi mies lähti kävelemään bussin perälle ase tanassa. Tässä vaiheessa noin puolet turisteista kakkasi housuun. Mies käveli bussin perälle, kunnes lähti kävelemään takaisin bussin etuosaan. Kun hän oli ohittanut minut, joka istuin käytäväpaikalla, hän kääntyi minuunpäin, asetti suunsa etu- ja keskisormensa väliin ja lirputteli kieltään sormiensa välissä niin kovaa, että koko bussissa kaikui aivan suunnaton lotina. Asemies sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt ja vinkkasi silmää.

 Sillä hetkellä ajattelin elämäni olleen nyt tässä. Sieluni silmin näin jo itseni syöttämässä viinirypäleitä jollekin rikkaalle sheikille, samalla kun isäni matkustaisi kotiin kolmea kamelia rikkaampana. Onni onnettomuudessa asemies poistui bussista, kun oli saanut lirputuksensa päätökseen, bussi jatkoi matkaa ja pääsimme lopulta perille laivaan. Voin kertoa, että vaikka koko reissu oli todella upea ja mielenkiintoinen, en ole koskaan ollut niin onnellinen, kun pääsin takaisin kotiin. Mielestäni kyseisen lomakohteen lomaesitteessä tulisi kehoittaa turisteja ottamaan mukaansa passin ja hammasharjan lisäksi myös luotiliivit ja pippurisuihke.


Suurella Rakkaudella,
Röyhkeä Munkki

Sukkula Venukseen

Opi tuntemaan Pöyhkeä Minkki osa 1 (8 faktaa Pöyhkeästä Minkistä)

1. Olen yksinkertaisesti paras biisinikkari kaveripiiristämme, mitä tulee 80-,90-, ja 2000-luvun musiikkiin. Jos joku biisi mietityttää tai et muista esiintyjää, voitte kysyä asiaa minulta. Ja niin on kuulkaa tehtykin. Monet kerrat. Eräs ystäväni muiden joukossa (tiedät itsekin kuka olet) on soittanut minulle lukuisia kertoja elämäni aikana ja kysynyt jotain biisiä tai esiintyjää. Kerran lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puhelimeni soi taukoamatta ainakin viisi kertaa. Olin jo soittamassa ystävälleni takaisin, kunnes huomasin hänen jättäneen viestin puhelinvastaajaani, jonka kuuntelin unenpöpperössä keskellä yötä.

Tähän kohtaan voitte kuvitella erittäin humaltuneen naisen käheän viskibassoäänen, kun taustalla soi jyskyttävä diskomusiikki ja ystäväni huutaa mongertaen vastaajaan täyttä kurkkua:

"Heeeeeeei Sirpa (keksin itselleni peitenimen), miksh et shä vastaaaaaa? Miikä she yksh biisi oli missä oli nniinkhu sellanen alkusoitto, jokha meni suunniiiilleeen näiiin... ". Tähän kohtaan humaltunutta ja kovaäänistä sähkökitaran matkimista ihmisäänellä. Tunnistin biisin heti ja laitoin tekstiviestillä vastauksen ystävälleni ja jatkoin uniani. Hetken kuluttua tuli viesti takaisin. "Khiiiitos darlingggg, shuhun voin aaaaina luottaaaaa".

2. En voi yksinkertaisesti sietää kliseisiä korulauseita, etenkään sisustuksessa. Nykyään on trendikästä täyttää koti erilaisilla tekstiileillä, sisustusseinätarroilla ja tauluilla, joihin on kirjoitettu joku imelä ja herkkä teksti rakkaudesta ja elämästä tai sitten tekstiilejä ja tauluja koristaa joku laimea elämänohje. "Live the life you love", "Home is where your heart is", ""Every cloud has a silver lining", "Keep calm and carry on" ja diipadaapa. Kauniita ajatuksia kertakaikkiaan, mutta en vain kestä niitä. Usein tekstit ovat kirjoitettu myös latinaksi, italiaksi tai espanjaksi ja kenelläkään ei ole oikeasti mitään hajua siitä, mitä teksti edes tarkoittaa, kunhan se tyyny näyttää kivalta päiväpeiton päällä. Ihan sama, vaikka siinä lukisi, että kaalilaatikko on hyvää tai että vessassa haisee kakka. Ihan sama, koska kukaan ei ymmärrä. Meidänkin kotona on yksi tälläinen tyynynpäällinen, jossa lukee Amor Vincit Omnia. Nopean googlettelun jälkeen sain tietää, että se tarkoittaa sitä, että rakkaus voittaa kaiken. Aaaaw, kuinka herkkää. Mielestäni nämä kliseiset sisustuselementit tarvitsisivat kuitenkin pienen ripauksen realismia ja arkista todellisuutta. Listaan tähän alle muutaman realistisen korulauseen, jotka sopisivat ainakin minun elämääni ja voisivat mielestäni koristaa niin tyynyliinoja kuin taulujakin. Käännän vielä korulauseeni näpsäkästi toiselle kielelle myös, jotta päästään oikeaan tunnelmaan.

"Puklu lähtee sohvatyynystä rätillä"  -  "Los spytta esta mujeres wettex"

"Älä pese vaippaa pesukoneessa"   -   "Alea pampers esta whirlpool"

"Älä jätä täynnä kakkaa olevaa koirankakkapussia vaunujen tavaransäilytyslokeroon. Se alkaa haista."   -   Esta mujeres dogi bägi nosotros fy faan los döfis"

"Istu hetkeksi alas ja kuuntele rauhoittavaa musiikkia, Kyllä se siitä"   -   "Hoccus poccus eros ramazotti"

"Laita verhot kiinni, ennen kuin vaihdat housuja ja pyllistät ikkunaan"   -   "La persèè con tico los pöksys esta mujeres los rullaverhos"

"Ei se pyykkivuori itsestään pienene, mitä sä torkutat sitä herätyskelloa koko ajan, käy kaupassa, tee sitä, tee tätä, tee jotain, mitä tänään syötäisiin, taasko sä teet nakkikastiketta ruuaksi, muistitko maksaa sähkölaskun, älä liukastu siihen koiran oksennukseen eteisessä"   -   "Ulledulledof  kinkkelaadekof koffe laade kinkke laade ulle dulle dof"

Ja kyllä, olen lukenut lukiossa kaksi kurssia espanjaa. Kuitenkin ainoa espanjankielinen lausahdus, joka jäi espanjankurssilta mieleeni, oli: Me gusta Marihuana/Pidän Maarianhaminasta. Espanjanopettajani soitti luokallemme Me gustas tu-laulua jokaikinen tunti ja käänsi volyymia pienemmälle aina, kun laulussa laulettiin "Me gustas marihuana". Vaikka Maarianhamina ei nyt mikään ihmeellinen kaupunki ole, niin en silti ymmärtänyt, mitä opettajallamme oli kyseistä kaupunkia vastaan.

3. Olen maailman surkein käsitöissä. Haluaisin olla hyvä, mutta olen surkea. Täysin paska suoraan sanottuna. Kaiholla katselen välillä facebookista, kun kaverini julkaisevat omista tekeleistään kuvia, kun ovat jälleen iltateen aikana kutoneet koko suvulle uudet villasukat. Ala-asteen käsityötunnilla käsityöopettaja sai varmaan työuransa haastavimman tapauksen minusta, Sieluni silmin näen, kuinka opettajani itki turhautumisen kyyneleitä opettajanhuoneessa ja pyysi kollegoiltaan apua verestävillä silmillään siihen, että miten ihmeessä täysin lahjomaton urpo saadaan käsityökurssista läpi. Muistan, kuinka luokkakaverini juoksi innosta puhkuen opettajanpöydän eteen ja pyysi lupaa saada tehdä vielä yhden villaneuleen niiden kaikkien kolmen neuleen, viiden villasukkaparin ja neljän kaulaliinan lisäksi, kun kaikki pakolliset työt olivat jo tehty ja luppoaikaa oli rutosti. Opettaja loi innostapuhkuvaan oppilaaseen ylpeän ja äidillisen katseen ja kääntyi sen jälkeen minuunpäin ja huokaisi syvään. Minä tein koko kurssin ajan yhtä työtä. Se oli vaaleanpunainen kudottu villasukka. Yksi villasukka. Vein sen opettajalle näytille. Mielessään hän varmasti nauroi, muttei onneksi näyttänyt sitä minulle. Opettaja purki työni lähes kokonaan ja ehdotti jos tekisin siitä sittenkin vain avaimenperän. Tein työtä käskettyä ja tein noin 2cm x 2cm kokoisen neulotun avaimenperän.

4. Tajusin vasta muutama vuosi sitten ollessani 28-vuotias, mitä Kikka tarkoitti laulaessaan sukkulasta ja venuksesta. Ja ei, en ollut miettinyt Kikan sanoituksia koko 28-vuotista elämääni ja ei, en ollut valvonut öitäni kyseistä asiaa miettien, mutta eräänä kirkkaana ja kuulaan kauniina päivänä päässäni soi taas Kikka, kunnes yhtäkkiä aloin ynnäämään laulun sanomaa mielessäni yhteen. "Siis hetkinen...hetkinen...HETKINEN....sukkula? venus? Sukkula venukseen?" Tässä vaiheessa seurasi punastuminen. Taisin edesmennyttä blondia perverssiksikin kutsua. Minä pieni, viaton ja pahaa-aavistamaton tytöntylleröinen olin kaikki ne vuodet olettanut Kikan olleen vain kiinnostunut avaruudesta, kunnes totuus iski vasten kasvojani.

5. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Ammatissani olen saanut tutustua erilaisiin sairauksiin ja hoitomuotoihin ja voin käsi sydämellä sanoa, etten hätkähdä työssäni mitään, mikä saattaisi saada muut kakomaan. En äkkiseltään keksi mitään aukkoa tai uloketta, jota en olisi työni puolesta rassannut ainakin jollain tavalla. Olen hoitanut puolenmetrin onkalohaavoja, olen ollut ruumiinavauksessa mukana useita kertoja, olen työntänyt ties mitä ties minne, olen nähnyt kaikki ihmiskehon eritteet läheltä ja kaukaa, mutta silti pahinta mitä tiedän, on hius rätissä, vessanpöntön puhdistaminen muuttaessa uuteen asuntoon edellisen asukkaan jättäessä vessaan omat tunnusmerkkinsä, kalakeiton kaataminen vessanpönttöön ja leipäjuuston natina hampaissa.

6. Minulla on maailman surkein suuntavaisto. On ihan turha opastaa minua johonkin sanomalla, että mene ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja sitten oletkin jo perillä. Ei, ei toimi. Suuntavaistoni on niin surkea, että jos minua pyöritettäisiin olohuoneessa ympäri silmät sidottuina, en löytäisi tietäni edes makuuhuoneeseen. Jos eksyn yksinajaessani, joudun samantien paniikkiin, mutta jos kyydissä on joku muukin, ei minulla ole eksyessä huolen häivääkään. Tämä johtuu luultavasti siitä, että pelkään ajavani yksin jollekin autiolle saarelle, josta minut löydettäisiin vasta sitten, kun sudet olisivat minut jo puoliksi syöneet, minulle olisi vuosien saatossa kasvanut parta ja olisin pukeutuneena vain yksinkertaiseen kaislahameeseen, enkä osaisi kommunikoida enää muulla tavoin kuin pantomiimilla.

Ennen navigaattoritoimintoa puhelimessani, mieheni sai useita kertoja todistaa sitä, miten surkea suuntavaisto minulla oikeasti on. Jos lähdin jonnekin tuntemattomaan paikkaan mieheni tiesi heti soittaessani pitää puhelinta kauempana korvasta kuin yleensä.

Puhelu miehelleni meni yleensä jotenkin näin:

Mies: No moi!
Minä: *Huutoa* MISSÄ MÄ OLEN??
Mies: En mä voi tietää.
Minä: Miten niin et tiedä? Mä en tiedä missä mä olen!
Mies: No mitä sä näet ympärilläs?
Minä: No tässä on niinku tie ja sitten vähän peltoa tossa oikealla ja tommonen iso puu tossa vasemmalla. Oliskohan lehmus.
Mies: No aja vaan eteenpäin ja sano seuraava tienviitta mitä näät.
Minä: Okei
*Kiroilua ja nyyhkytystä*
Minä: Oota, tossa tulee joku tienviitta. Mikkeli 40km.
Mies: MIKKELI 40KM? Mihin hittoon sä oot ajanut?
Minä: No en minä tiedä, siks mä soitin sulle!

7. Olen ajanut kotikaupunkini jyrkintä ja pisintä alamäkeä alas pyörällä, jossa oli vain käsijarrut. Mainittakoon tässä vaiheessa, että käsijarrut eivät yhtäkkiä toimineet, koska jarrupalat olivat niin kuluneet ja kirsikkana kakun päällä huomasin alamäessä, että uusien lenkkarieni todella pitkät narut olivat kietoutuneet polkimeen kiinni umpisolmulla. Vaihtoehtoina oli ajaa täysillä keskelle ruuhkaisinta katua neljän ruuhkassa tai törmätä tahallisesti erään kivitalon seinään, jotta saisin koslani pysäytettyä. Tajusitte jo varmaan kumman vaihtoehdon valitsin, kun kerran tätäkin tekstiä tässä kirjoitan. Aivan. Siinä kiviseinässä on luultavasti edelleen lommo.

8. Opettelin ala-asteella laskettelemaan siten, että suostuin vastahakoisesti lähtemään kavereitteni mukaan laskettelemaan, vaikka en ollut nähnyt edes laskettelumonoa koskaan aikaisemmin. Pelkästään hiihtohissikapulan kiinnisaaminen rinteen alapuolella tuntui jo liian vaikealta. Ensimmäinen kapula meni ohi, ja niin meni toinenkin, mutta kolmannen sain kiinni. Lähdin jännityskakka housuissa ylös rinteen päälle. Näen edelleen äitini kauhistuneet kasvot, kun koulun jälkeen kerroin lähteväni illalla laskettelemaan. "Ethän sä osaa edes lasketella?", sanoi äitini. Aivan niin. Enhän osaa edes villasukkaa kutoa, niin miten osaisin edes lasketella?

Rinteen yläpuolella jo vuosia lasketellut kaverini ohjeisti minulle laskettelun perusasiat noin kahteen lauseeseen kiteytettynä. "Lähet tosta nyt vaan laskemaan ja kääntelet kroppaa aina vähän sivulle. Sitten kun haluat pysähtyä, niin laita sukset aura-asentoon." Okei, selvä juttu. 

Lähdin laskeutumaan rinnettä alas ja noin kolmen sekunnin ajan se tuntui jopa ihan kivalta. Kunnes rinne alkoi muuttua jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi. Kenen briliantti idea oli laittaa suksiamatööri laskettelukeskuksen isoimpaan mäkeen? Ei siinä vauhdin hurmassa kuulkaa enää mitkään helvetin aura-asennot auttaneet. Vauhti alkoi olla jo niin kova, että elämäni vilahti silmissäni. Palasin takaisin lapsuuteeni ja äitini viimeiset sanat minulle kaikuivat korvissani. "Rakas lapseni, ethän sä osaa edes lasketella?"

Tuulihousuihin peitetyt jalkani sätkivät suksien varassa, katse haki jotain, mitä vaan, mistä saisin otettua kiinni. Ei ollut mitään, oli vain kylmä tyhjyys ja ammottava alamäki laskettavana. Tein varmasti jonkin syöksylaskuennätyksen, kun laskin suu kauhusta ammollaan rinnettä alas 360km:n tuntivauhdilla. Puolivälissä matkaa kaaduin selälleni, mutta sukset pysyivät jalassa. Hetken päästä eivät edes sukset pysyneet jaloissa, puhumattakaan piposta, hanskoista, sauvoista, kaulaliinasta ja takista. Toisin sanoen, kun olin vihdoin saanut neitsytlaskuni päätökseen, suutelin lumista maata ja lähdin nousemaan rinnettä kävellen ylös pelkät monot, puolitangossa olevat tuulihousut ja paita päälläni. Useat laskettelijat joutuivat tekemään äkkikäännöksiä ja äkkijarrutuksia, kun joutuivat väistelemään suksiaan etsivää urpoa. 

Suurella Rakkaudella, 

Pöyhkeä Minkki

Kakkahätä

Olen saanut tuhansia kyselyitä koskien sitä, milloin julkaisen uuden postauksen blogiini, kun edellisestä on jo useampi viikko. Media on ollut jatkuvasti kimpussani ja paparazzit ovat jo viikkoja roikkuneet pihamme puissa ja salamavalojen välkkeeltä en ole voinut välttyä. Lukijoideni ja median huulilla on ollut sama kysymys. Missä viipyy uusi blogipostaus? Todellisuudessahan kyselyitä on tullut vain kaksi kappaletta ja pihamme puussa on roikkunut vain ja ainoastaan rääkyvä harakka, mutta mielestäni kuulosti paljon paremmalta ja katu-uskottavammalta kertoa luku muutamaan potenssiin ja liioitella suosiotani. Äh, valehtelin taas. Oikeasti kyselyitä on kyllä tullut kaksi, mutta saman ihmisen toimesta, joten sitä toista ei edes lasketa. 

Oikeassa elämässä Pöyhkeällä Minkillä on ollut hieman hoppu. Kaiken ja ei minkään kanssa. Toisekseen nettioperaattoristamme johtuen nettiyhteytemme ei hetkeen toiminut, joten olemme olleet nettipimennossa aivan suunnattoman pitkän ajan. Tarkalleenottaen 3,5 päivää. En halua mustamaalata mitään tiettyä operaattoria, joten käytän operaattoristamme peitenimeä Zonera. Jos koette, ettette ole voineet elää normaalia elämää ilman Pöyhkeää Minkkiä, voitte osoittaa valituksenne siis operaattorillemme, minkä peitenimi on Zonera.

Mutta ei jäädä tuleen makaamaan, koska nyt netti toimii ja maailma on pelastettu, joten aloitetaan tämänkertainen postaukseni, jossa kyselen itseltäni, teiltä ja maailmankaikkeudelta elämää mullistavia kysymyksiä, joihin en ole vielä tähänkään päivään mennessä itse saanut vastausta.

1. Miksi finni tulee naamaan aina silloin kun ei pitäisi?

Nuorempana olisin voinut olla se Clearasil-mainoksen tyyppi. Se, kenen naamaa kuvataan ENNEN finnivoiteella käsittelyä. Finnejä saattoi silloin pompsahdella naamalle, kuin Mustia Barbaareja Megadethin lavalle, mutta mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vähemmän finnejä iholleni ilmaantui. Nyt olen jo vuosia saanut nauttia lähes finnittömästä ihostani. Ja nyt te finninaamat siellä ruudun toisella puolella haluatte viedä minut saunan taakse, mutta malttakaahan. Eihän tämä teksti päätyisi Pöyhkeän Minkin blogiin, ellei tässä asiassa olisi jokin käänne. Karman laki nimittäin kyllä löytää meidät finnittömätkin. Sillä ne kaksi finniä, jotka minulle ilmestyvät vuoden aikana,  ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Siitä on kuulkaa huumori kaukana, kun se paise naamalle pumpsahtaa. 

Se kerran tai kaksi kertaa vuodessa naamaani ilmestyvä finni tulee aina joko keskelle poskea tai keskelle otsaa.Se on sykkivä, se on iso, se on punoittava ja käsi sydämellä voin sanoa, että ulkopuolinen henkilö voisi mitata pulssini pelkästään tuijottamalla sitä. Se on niin iso ja se tuijottaa ohikulkijoita niin tuimalla katseellaan, että kaupungilla kulkiessani taustalla alkaa soimaan se länkkärileffoista tuttu huilusävel. Kun kävelen kadulla, ohikulkijat törmäävät katulamppuihin tuijottaessaan sitä, Autoilijat ajavat ketjukolareita, mummojen rollaattorien pyörienkumit tyhjenevät ja lapset tukehtuvat tikkukaramelleihinsa. Joku soittaa Nasaan ja kertoo nähneensä tunnistamattoman vieraan esineen kadulla. Ja auta armias, jos erehdyt koskemaan siihen. Ei siihen saa koskea urpo! Jaahas, menit sitten kuitenkin koskemaan. Nyt sitten kärsit. Niinpä niin. Pää ei enää käänny ja edes leuka ei liiku, koska sykkivä ja eilisestä tuplaantunut naamapaiseesi estää yläpääsi normaalilla liikeradalla liikkumisen. Ja se finnihän tulee naamaan aina silloin, kun ei pitäisi. Ei silloin, kun olet purjehtimassa Atlantilla yksin, ei silloin kun olet Lapissa vaeltamassa, vaan juuri silloin, kun samana päivänä on koulukuvaus, työhaastattelu tai ensitreffit.

Aviomieheni ja minun seurustelumme alkuaikoina naamaani ilmestyi juuri tällainen finni, jonka taltuttamiseen tarvittaisiin joko lassoa tai tasohiomakonetta. Koko päivän yritin peitellä sitä peitepuikolla, puuterilla, meikkivoiteella ja muilla systeemeillä, mutta finni oli niin iso, että vaikka olisin kelmuttanut koko pääni tuorekelmulla, finni olisi sykkinyt näkyvästi kelmunkin läpi. Mieheni tullessa kotiin töistä istuimme lähekkäin ja katselimme rakastuneesti toisiamme. Mieheni katsoi minua ja olin varma, että kohta hän kehuisi kauneuttani tai kirkkaita silmiäni, mutta hetken päästä hän kysyi hieman minua säälien, oliko naamallani oleva finni kovinkin kipeä. Oli se.

2. Miksi nuorempana kaiken uuden ja extremen kokeileminen oli niin paljon helpompaa kuin aikuisena?

Ennen vanhaan sitä mentiin kaverin kanssa Lintsille ja vedettiin heti ekaksi seitsemän hattaraa, kolme pahvitötteröllistä popcornia ja suut huuhdeltiin pirtelöllä. Sen jälkeen mentiin innosta puhkuen johonkin laitteeseen, joka veivasi suolistoa edestakaisin kääntyessään täysin akselinsa ympäri noin 700 kertaa. Kun laite oli kulkenut kierroksensa loppuun, juostiin heti uudelleen jonoon ja hypättiin taas riemusta kiljuen laitteen mukaan. Tätä saatettiin parhaimmillaan toistaa useita kymmeniä kertoja putkeen, eikä tuntunut yhtään missään. Näin vanhempana jo pelkästään liikenneympyrään ajaminen tuntuu välillä olevan too much. Mitään pyörivää juttua ei pysty muutenkaan tuijottamaan kahta sekuntia pidempään, ja jo pelkästään pesukoneen linkoamisen tuijottaminen vaatii matkapahoinvointitabletin. 

Ennen vedettiin pyörällä kaupungin jyrkintä alamäkeä alas ja kyydissä oli vähintään kahdeksan kaveria. Muutama päivä sitten ajoin pitkästä aikaa polkupyörää. Tallensin ennen pyöräilyä hätäkeskuksen numeron minun speed-dialiini ja siinä ainoassa alamäessä, mikä reitillä tuli vastaan, jarrutin koko matkan alas, juuri semmoisella varovaisella ja nykivällä jarrutustyylillä valkoiset rystyseni kietoutuneena ohjaustankoon. Kotiin päästessäni tein ristinmerkin rintakehälläni ja suutelin maata jalkojeni alla.

3. Miksi miehen flunssa on aina pahempi kuin naisen?

Tämähän on jo ollut kaikkien tiedossa, mutta törmäsin tähän teemaan pari viikkoa sitten, kun mieheni tuli töistä kotiin ja juoksi suoraan sänkyyn peiton alle. Hetken päästä makuuhuoneesta alkoi kuulua epämääräistä ulinaa ja kun menin katsomaan miestäni, hän sätki tuskissaan peiton alla. Hän ilmoitti olevansa kipeä ja niiskutti makuuhuoneessa loppuillan. Seuraava päivä oli tietysti aivan kamala. Oli pakko nukkua pitkälle iltapäivään, kun niin kolotti. Milloin piti tuoda villasukkaa ja kuumaa mehua, milloin piti ottaa peittoa pois, laittaa peittoa takaisin päälle, pöyhiä tyynyä ja hieroa kipeitä lihaksia.

 Mitään lääkkeitä ei tietenkään voinut ottaa. Sehän olisi ihan naurettavaa. "Eivät lääkkeet minua paranna", sanoi mieheni ja kääntyi kivusta ja kolotuksesta sätkien kyljelleen, veti peiton päällensä ja jatkoi räkäistä ulinaansa. Sanoin miehelleni lähteväni koiran kanssa lenkille. Mies kääntyi vaivalloisesti katsomaan minua verestävillä silmillään ja kysyi kituen ja ääni väristen: "Tulethan nopeasti takaisin, en tiedä selviänkö aamuun asti." Yöllä hikinen mieheni nukkui niin leveässä x-asennossa, että oma nukkumatilani voitiin laskea pieneen penaaliin mahtuvalla viivoittimella. Mukaan sänkyyn laitettiin vielä kuuma koira ja relaksoiva ja levollinen yöuni oli itselleni taattu.

Muutama päivä myöhemmin tiesin jo itsekin tulevani kipeäksi. Kurkkuni oli kipeä, migreeni jyskytti räkäisissä aivoissani, nenä vuosi ja rintalastan kohdalla tuntui tuttu paine. Joko olin törmännyt katulamppuun keuhkoputki edellä tai olin tulossa kipeäksi. Muutamaa tuntia myöhemmin olin jo melko kipeä, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Yliannostus Buranaa, kuumaa kahvia ja kourallinen Mynthoneita suoraan kurkusta alas. Ei siinä ehtinyt valittaa. Meni muutama tunti ja olin entistä kipeämpi. Silti käytin koiran sinäpäivänä 3 kertaa lenkillä, pesin pyykkiä, tein ruokaa, luuttusin, järjestelin, siivosin vessatkin. Hoidin lasta, hoidin koiraa, hoidin miestäni. Itseäni en kerinnyt hoitelemaan, olihan jonkun pidettävä pulju pystyssä.

Keväällä olin todella rajussa mahataudissa. Sitä itseään tuli sieltä, täältä ja tuolta. Sitä tuli paikoista, joiden olemassaoloa en edes ennen tiennyt. Muistan yrjönneeni vaaleanpunaiseen salaattikulhoon samalla, kun yritin viihdyttää lasta, siivota, lenkittää koiraa, tehdä ruokaa ja selvitä hengissä. Sinä yönä en nukkunut x-asennossa sängyllä, vaan omaan oksennukseeni käpertyneenä kapisella sohvallamme koiramme kanssa ja nukkumatilani voitiin taas laskea pieneen penaaliin mahtuvalla viivoittimella.

4. Miksi unissaanpuhuminen on noloa?

Tätä tapahtuu meidän perheessä varsin usein. Saatan nukahtaa joskus kesken keskustelun ja herään täydestä unesta siihen, kun mieheni tökkii minua kylkeen ja kysyy nukahdinko. Vastaan aina topakasti, että no en todellakaan nukahtanut ja yritän olla todella skarppi. Todellisuudessa olen jo ehtinyt vaipua syvään uneen ja viimeistään suupielestäni valuva kuolanoro paljastaa minut. Puhun myös paljon unissani ja se vasta onkin noloa jos vierustoveri on itse vielä täysin hereillä. Luulen puoliunissasi olevani täydessä järjessä ja unessasi esiintyvä asia on minulle sillä hetkellä täysin totta, mutta puheessani ei ole päätä eikä häntää. Herätin yksi yö mieheni ja kysyin häneltä kirkkain silmin: "Oliko se niin, että sinä et tykännyt pakastemarjoista?". Hetken naurettuaan mieheni sanoi minun puhuvan unissani. Olin edelleen puoliunessa, mutta silti mielestäni pakastemarjakysymys oli juuri sillä hetkellä maailman tärkein asia. Kun hetken päästä tajusin, että oikeasti puhun unissani, sanoin napakasti miehelleni, että "No älä sitten vastaa kysymykseen!" ja käänsin kylkeä loukkaantuneena ja nolostuneena.

5. Miksi kakkahätä yllättää aina silloin kun ei pitäisi ja miksi se on meille naisille niin kova paikka?

Kakallakäyminenhän on naiselle pyhä toimitus. Nainen haluaa suorittaa kyseisen toiminnon mieluiten pimeässä ja äänieristetyssä kellarissa lukkojen takana yksin. Naisen täytyy saada keskittyä kyseiseen toimitukseen ja kaikki häiriötekijät tulisi eliminoida. Kakallakäyntihuoneen atmösfäärin tulisi olla tunnelmallinen, herkkä ja rauhallinen. Nainen haluaa kakantoimitushuoneeseen kynttilöitä Iittalan tuikkulyhdyissä ja taustalla tulisi soida Julio Iglesiaksen parhaat tai delfiinien ujellusta kasetille äänitettynä.  Muutama pastellinvärinen Macaron-leivos vieressä lautasella ja tuoreet leikkokukat maljakossa auttaisivat myös pääsemään oikeaan tunnelmaan. Ja siitähän ei sitten miehille puhuta. Eivät naiset puhu kakasta miesten kanssa, sillä eiväthän naiset kakkaa. Minäkin olen jo vuosia uskotellut miehelleni, että minä kakkaan vain merihevosen ja sydämen muotoisia rakkauspatruunoita, jotka tuoksuvat vastaleivotulle korvapuustille. En edelleenkään ole jäänyt kiinni valheestani. Naisten kesken nämä kakkadilemmat sitten puidaan juurta jaksaen läpi. Illanistujaisten syvällisimmät ja hersyvimmät keskustelut syntyvät juuri tästä aiheesta. Milloin vaihdetaan vinkkejä julkikakkaamisen peittämiseen, milloin kerrotaan noloimpia kakkatarinoita ja lopuksi annetaan voimaannuttava ryhmähali.

Ja karman lakihan löytää meidät ujot kakkaajat myös juuri silloin kun ei tarvitsisi. Turha kuvitella, että kakkahätä iskisi silloin, kun olet yksin kotona. Eiiiiii todellakaan. Se ilmoittaa tulostaan ruuhkabussissa, lentokentän turvatarkastusjonossa tai ensitreffeillä. Sitten nainen menee täynnä ihmisiä olevaan yleisvessaan, tarkastaa tilanteen ympärillään ja menee vessakoppiin. Nainen tyhjentää koko metallisen paperitelineen paperista ja vuoraa pöntön täyteen pehmikettä, laittaa hanan päälle ja menee istumaan. Nainen yskii ja niistää mukamas nenäänsä, kolistelee roskakoria ja hyräilee, jotta kakanlaskeutumisäänet eivät kuuluisi muille. Mutta koska nainen on saattanut jo muutaman tunnin pidätellä, niin kakka ei välttämättä laskeudu laskeutumisalustalleen niin pehmeästi ,kuin toivoisi. Tarvitaan kovempia aseita. Nainen ottaa käsilaukustaan matkaföönin ja kytkee sen kiinni. Sähköhammasharjakin surisee kopissa. Nainen yrittää epätoivoisesti vaimentaa molskahduksen tai vaihtoehtoisesti suunnattoman roiskinnan hyräilemällä kovempaa tai niiskuttamalla nenäänsä. Ja sehän nyt on sanomattakin selvää, että jokaikinen vessassaolija tietää kaikesta huolimatta tasan tarkkaan, mitä juuri sinun vessakopissasi kyseisellä hetkellä tapahtuu.

Miehethän tekevät kakallakäymisestä oikein sosiaalisen spektaakkelin. Milloin soitetaan kavereille samalla, milloin mummoille ja vaareille. Pyydetään naapurit kylään ja vaihdetaan kuulumiset vessanovi auki ja ollaan ihan niinkuin rennosti vaan. Miehet istuvat kolme varttia toimituksella, juovat samalla kahvia, laskevat säärikarvojaan ja katsovat älypuhelimistaan futistuloksia. Lopuksi jätetään vessaan niin isot jarrutusjäljet, että niistä päätellen vessassa on tapahtunut aivan helvetin iso kolari. Mitä isommat jarrutusjäljet, sitä miehisempi olo.

6. Mitä se Kauniiden ja Rohkeiden jaksojen suomentaja on vetänyt?

"Ridgen kuumat kädet Katien alleilla", "Ericin rytmikäs lanne Brooken pauloissa", "Stephanien kireät kulmakarvat Los Angelesin yllä". Siis oikeesti? Mistä se tyyppi keksii ne nimet jaksoille? Mutta hei, mäkin osaan. Voin yhdellä lauseella kiteyttää koko ohjelman perusolemuksen yhteen jaksonimeen, joten muita jaksokuvailuja ei sitten tarvitakkaan. Tässä se tulee: "Ridge, isäsi onkin äitisi, enosi on siskosi ja sinä oletkin oikeasti Brooke".

7. Miksi päähän soimaan jäänyt biisi ei lähes koskaan ole hyvä biisi?

Miksei se korvamato voi olla se sinun lempibiisisi tai se radiosta kuulemasi biisi, josta oikeasti tykkäät. Ei. Se biisi on aina ihan paska ja se soi päässä heti herätessä, nukkumaanmentäessä, ruokaa laittaessa, siivotessa, syödessä, juodessa. Se vaan soi ja soi ja soi. Ainakin minun korvamatobiisilistan kärkeen pääsee Mamba, Kikka ja se jokavuotinen kesäbiisi, joka on jokaikinen vuosi aivan surkea, ja jota soitetaan radioissa vielä siinäkin vaiheessa, kun naapuri asentaa ensimmäisiä jouluvaloja pihapuuhun.

8. Miksi Salkkareiden näyttelijät eivät edelleenkään osaa näytellä?

Nyt siellä ruudun takana kaikki Salkkarifanit lopettavat blogini lukemisen samantien, eivät luultavasti enää moikkaa minua kadulla, eivätkä lähetä joulukortteja minulle. Onhan se ymmärrettävää, sillä jos joku haukkuisi minun Emmerdaleani, niin taatusti jäisi joulukortit kirjoittamatta. Otan kuitenkin sen riskin, että menetän kavereistani ne, ketkä fanittavat kyseistä ohjelmaa. Salkkarit ovat tulleet jo monia monia (liian monia) vuosia televisiosta, mutta kukaan näyttelijöistä ei edelleenkään osaa näytellä. Onko joskus vuosikymmeniä sitten järjestetty koekuvaus, jota on mainostettu sillä, että "Nyt etsitään maailman surkeinta näyttelijää. Tule mukaan!". Huutaako se ohjaaja aina ennen otoksen alkua, että "Hei tyypit, vedetään tää tänäänkin ihan päin persettä." Vai onko kaiken takana se surkea tunnusmusiikki? Muuttuuko kuvauspaikan atmösfääri samantien, kun se loppuunkulutettu renkutus alkaa ja näyttelijöistä tuleekin ihan paskoja? Tulisiko Tom Hanksistakin yhtäkkiä Mikko Leppilampi, kun se renkutus alkaisi? Mene ja tiedä. 

Tässä olivat nyt mieltäni jo pitkään vaivanneet kysymykset. Kiitos, että sain purkaa ihmetystäni teille rakkaat lukijani. Nyt mieli on kevyt ja askel kepeä.

Ja hei, tykätkää nyt ihmeessä Pöyhkeästä Minkistä Facebookissa. Joka viikko arvotaan tykkääjien kesken jotain tosi ihanaa. Viimeksi arvottiin meidän pihan puuvajan takaa löytynyt yllätysjätesäkki ja ensi viikolla arvotaan pullo käsidesiä jollekin onnekkaalle. Tykätkää tykätkää tykätkää! Niinkuin olis jo!! Hopihopi!

Suurella Rakkaudella, 

Pöyhkeä Minkki

Error 21

Aamuni alkoi ihanasti auringonsäteiden kirkastaessa kasvoni makuuhuoneemme verhojen välistä. Edellisenä iltana vaihdetut Finlaysonin lakanamme tuoksuivat puhtauttaan edelleen. Olo oli virkeä ja freessi hyvinnukutun yön jälkeen. Venyttelin hieman vuoteessamme ennen ylösnousua. Tein lattialla 196 etunojapunnerrusta ja menin vielä hetkeksi päälläseisontaan seinää vasten, jotta saisin aamun oikein kunnolla käyntiin. Join edellisenä iltana valmiiksi tehdyn aamujuomani, joka sisälsi marjoja, kurkkua, levää, siemeniä, tammenterhoja, porkkanaa, ruskovillaa ja sammakonkutua. En oikein itsekään tiennyt, miksi join kyseistä juomaa joka aamu, mutta erään päivälehden artikkelin mukaan se oli tänäpäivänä trendikästä. Uskoin sen siis olevan itselleni vain hyväksi.

Menin kylpyhuoneeseen, jossa ihastelin peilin kautta kuulasta ihoani ja vinkkasin leikkisästi silmää itselleni. Otin itsestäni 17 selfietä ja linkitin ne kaikki heti Facebookkiin, Twitteriin ja Instagramiin. Tukkani oli puhdas ja täydellisesti asettunut, joten sipaisin sen vain löyhästi ponihännälle ja menin keittämään kahvia. Tein perheelleni ihanan aamupalan, jonka nautimme ulkona omalla terassillamme lämpimässä auringonpaisteessa. Mieheni tokaisi, että kyllä tuore ja itsetehty croissantti maistuu aina parhaimmalta kauniina kesäpäivänä. Hymyilin miehelleni ja siemailin vastajauhetuista kahvipavuista tehtyä aamulatteani. Tyttäremme hymyili ja naureskeli syöttötuolissaan ja söi omenaa, jonka olin hänelle edellisenä iltana omasta omenapuustamme poiminut.

Aamupalan jälkeen käytin koiramme pitkällä kävelylenkillä meren rannalla ja heitin sille keppiä veteen. Koiramme oli innoissaan. Lenkin lopuksi otin vielä sandaalini pois jalasta, istuin hiekalle ja työnsin helmiäisenvaalealla lakatut varpaani santaan ja suljin silmäni. Mikä rauha, mikä ihana päivä! Lounaan jälkeen leikimme perheemme kesken ja isukki viihdytti meitä vielä lauluesityksellä. Laulun hän oli itse sovittanut, säveltänyt ja sanoittanut samalla, kun hän oli aamulla käynyt kalastamassa perheellemme päivällistä. Ihanan lohipäivällisen jälkeen suoritimme koko perheen kesken lapsemme iltapesut nauraen ja laulaen, jonka jälkeen veimme lapsemme pinnasänkyynsä, jonne hän nukahti melkein samantien hymy huulillaan odottaen jo seuraavan päivän uusia seikkailuja.

Lapsemme nukahtaessa menimme vielä mieheni kanssa terassillemme katsomaan upeaa auringonlaskua, joka lämmitti meitä jokaisella auringonsäteellään. Söimme viinirypäleitä ja maistelimme erilaisia juustoja. Olin vielä hyvin pikaisesti ennen lapsemme iltapesuja tehnyt meille Rucola-Cashew-Hillottu inkivääri-Pinjansiemen-Tomaatti-Yrttibroileri-Halloumjuusto-Paprika-Riimiporo-Punasipuli-Latva-artisokan sydän-Kurkku-Ananas-ja Vesikrassi-salaatin ja söimme sen romanttisesti samalta lautaselta, samalla haarukalla. Ennen salaatin syömistä, olin tietenkin ottanut siitä 26 kuvaa eri kuvakulmista ja linkittänyt kuvat Facebookkiin, Twitteriin ja Instagramiin. Vielä myöhemmin illalla rakastelimme mieheni kanssa kiihkeästi 6,5 tuntia takkahuoneessamme lehmäntaljan päällä. Kauttimista kuului vaimea Phil Collinsin ääni ja hyräilimme laulun tahtiin toisillemme. Kävin rakastelumme jälkeen vielä viilentävässä suihkussa, jossa levitin vartalolleni ihanantuoksuista Palmoliven uutta PassionFruit-Lavendel-SexyLaguna-ExoticMangoIntimate-RomantincEmotion- EveningKiss-suihkusaippuaa. Suukottelimme vielä puolisen tuntia, ennen kuin nukahdimme sylikkäin viltin alle toisillemme hellästi hymyillen.

Voi että, eikö ollutkin ihanan herkkä ja idyllinen tarina? No niin minustakin. Mennäänpä kuitenkin hetkeksi takaisin todellisuuteen.

Heräsin aivan uskomattoman kovaan päänsärkyyn. Ihan kuin joku olisi asettanut päähäni kaiuttimet ja soittaisi päässäni stereoilla 90-luvun teknoa. Makuuhuoneemme verhojen välistä paistava kuuma aurinko suorastaan vitutti. Irroitin liisteröityneen lakanani iholtani ja nousin ylös. Menin vessaan, katsoin peiliin ja otin Buranaa. Peilistä minua tuijotti kolmekymppinen nainen, jolla oli vartalossaan yön jäljiltä noin 16 uutta punoittavaa, kutisevaa ja sykkivää hyttysenpuremaa. Suussa maistui pahalle, sillä eilisiltainen, "aavistuksen" valkosipulipainotteinen päivällisemme maistui edelleen suussani. Ikäänkuin joku olisi yön aikana ryöminyt suuhuni ja kuollut sinne. Pesin hampaani, menin keittämään kahvia ja valmistin itselleni gourmet-aamupalan hieman vanhentuneesta luonnonjugurtista.


Aamupalani jälkeen lähdin koiran kanssa ulos lenkille. Tuli kakkaamisen aika. Koiramme keppien, risujen ja ruohon syöminen kostautuu aina joskus ja niin kävi myös tänään. Muutamat ensimmäisen kakkapökäleet tulivat sujuvasti ulos, mutta viimeinen, täysin risuista, ruohonkorsista ja kakka-aineksesta koostunut pökäle jäi roikkumaan koiramme kakanulostuloaukkoon. Siinä se pökäle heilui tuulessa ja kaikesta tsemppailuista ja koiramme ponnekkaista yrityksistä huolimatta, pökäle jatkoi roikkumistaan. Koira yritti laahata pyllyään maata vasten, mutta kakka ei irronnut. Nyt oli pakko toimia.

Koska minulla ei ollut saksia, sirkkeliä eikä hiontalaikkaa mukanani, revin viereisestä pusikosta isoimman lehden irti, minkä sain ja aloin pyydystämään pökälettä. Koira ei kuitenkaan pitänyt ajatuksesta ja yritti juosta pakoon, joten siinä sitä taas oltiin. Koira yritti pakoon paska roikkuen ja minä pyllistän pusikossa lehden kanssa ja yritän ottaa koppia pökäleestä. Loppujen lopuksi sain onneksi pökäleen turvallisesti irti eikä tilanne vaatinut sivullisia uhreja. Käteni oli täynnä koiranpaskaa, mutta voin kertoa, ettei se ollut ensimmäinen kerta. Eikä suinkaan viimeinen kerta.

Sisäänpalatessa jäin vielä juttelemaan niitä näitä naapurin rouvan kanssa. Hetken jutusteltuamme naapuri tokaisi: "....Mutta palataan, mun täytyy nyt kiirehtiä, etten myöhästy." Edelleen tykyttävä päänsärky ei antanut vieläkään armoa ja olin kiitollinen siitä, että keskustelu loppui, kun en olisi jaksanut enää keskustella tai tekohymyillä, koska oikeasti olisin halunnut päänsäryn takia vain irvistää. "Joo munkin täytyy mennä pesulle, kun mulla on kakkaa kädessä, palataan". Sisälle tultaessa mietin, että olisi tietenkin voinut olla kohteliasta ilmoittaa naapurille, että kädessä oleva kakka ei ollut peräisin minusta vaan koirastamme. Ehkä kohteliainta olisi kuitenkin ollut se, etten olisi kertonut koko asiaa naapurille ollenkaan.

Mieheni lähti töihin. Jäin yksin lapsemme ja koiramme kanssa. Yritin vasemmalla kädellä pestä pyykkiä, ripustaa pyykkiä, tehdä ruokaa, siivota, kuurata, pyyhkiä, noukkia, viihdyttää, pestä, tarkkailla lasta, luututa, viihdyttää, luututa, pyyhkiä ja noukkia, viihdyttää ja luututa. Olin lenkistä ja kaikesta touhuamisesta hiestä märkänä. Suihku? Ei puhettakaan ennen lapsen päiväunia.

Yhtäkkiä pesukone alkoi piippaamaan. Piippaus toi mieleeni tikittävän pommin. Pesukoneen näyttö vilkutti Error 21:stä. Samalla kun lapseni antoi jo melko voimakkaita viitteitä siitä, että väsymys alkaa painamaan, yritin pesukoneen ohjekirjasta löytää ratkaisun ongelmaan. "Tarkista, ettei poistopumpun suodatin ole tukossa!", ohjeisti opaskirja. Selvä juttu.

Näin itseni mielessäni vasara kädessä korjaamassa täysin levälleen purettua pesukonetta ja päätin, että on ehkä parempi säästää palokunnan, poliisin ja ensihoidon resursseja ja soittaa ihan vaan korjaajalle. Kolmen puhelun jälkeen sain yhteyden maahantuojaan, joka sanoi, että huoltoyhtiöstä oltaisiin pikapuolin yhteydessä. Olihan meillä superhypertapahtuimitävaanniinkaikkihoituuhelvetinäkkiä-vakuutus, jota olin erityisesti maahantuojalle painottanut.

Odotin soittoa samalla, kun yritin nukuttaa lastamme. Kun olin laulanut Elvistä jo noin kymmenennen kerran, lapsi oli jo niin virkeä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Nyt tarvitsin kipeästi kahvia. Puhelua ei edelleenkään kuulunut. Aloin jo hiiltyä. Jupisin itsekseni, että missä se helvetin puhelu nyt oikeen viipyy. "On se kumma, ettei ikinä soiteta sillon kuin sanotaan!", sanoin ääneen. Meidän perheessä pestään niin paljon pyykkiä, että yksikin pyykkäämätön päivä saattaa romahduttaa koko taloutemme. Onneksi kahvi oli tippunut loppuun. Niin tai siis vesi oli tippunut loppuun, sillä enhän tietenkään ollut muistanut laittaa edes puruja suodatinpussiin.

Nyt lapsi näytti taas siltä, että nukkumaan pitäisi äkkiä päästä. Hän oli juuri niin väsynyt, että hänet voisi vaan siirtää sänkyynsä unilelunsa kanssa ja hetken päästä hän nukahtaisi sinne itsekseen. Laitoin lapsen sänkyyn ja keitin itselleni kahvia purujen kanssa. "Ihanaa, pieni lepotauko onkin nyt paikallaan", ajattelin. Juuri kun olin kaatanut ihanan, lempeän ja lämpimän kahvin kahvikuppiini, ottanut siitä 14 kuvaa ja linkittänyt kuvat Facebookkiin, Twitteriin ja Instagramiin otsikolla "Ihana lepotauko", kuulin kuinka jokin rysähti lastenhuoneessa. Lapsemme oli noussut seisomaan ja ilmeisesti hypähtänyt sängyssään niin, että pohjasäleikön ilmeisesti jo aiemmin löystynyt ruuvi oli irronnut ja pohja valahtanut irti osittain, jolloin pinnat olivat irronneet kahdelta sivulta.

Kysyin pinnasängyltä, oliko se nyt tosissaan. "Hei pinnasänky, teetkö sä tämän nyt mulle oikeesti?". Pienen selvittelyn jälkeen tajusin tarvitsevani kuusikoloavainta. Olin nähnyt kuusiokulma-avaimen jossain juuri lähiaikoina. Lapsi halusi jo nukkumaan ja roikkui jalassani samalla kun yritin epätoivoisesti löytää kuuskaluavainta. Riemunkiljahduksien saattelemana löysin oikean kuuskulmakaluavaimen ja pienten teknisten vaikeuksien jälkeen sain kuin sainkin pinnasängyn takaisin paikoilleen. Asetin lapsemme sänkyynsä ja hän jäi tyytyväisenä makamaan, kunnes huomasin hänen ilmeestään, että jotain oli nyt tapahtumassa. "Eiiiiiiiii nyt!" Kyllä. Juuri nyt. Tuttu ja tuima ilme kertoi, että kakkaa oli nyt tulossa vaippaan oikein olan takaa. Kahvini odotti jääkylmänä kupissaan. Puhelinkaan ei soinut.

Sain viimein lapsemme nukkumaan ja istahdin kylmän kahvimukin kanssa sohvalle, kunnes huomasin housujeni kastuvan jostain syystä. Läikytinkö kylmää kahvia päälleni? Tuliko minulta pissat housuun? Pissa oli tullut joltain toiselta. Koiramme keväisen kastroinnin jälkeen koiralle oli ilmaantunut ajoittainen virtsanpidätysongelma, joka ilmeni aina silloin tällöin hänen nukkuessaan. Koira oli nukkunut sohvalla ja pissannut siihen. Luovutin kahvin suhteen ja heitin kahvikupin sisällön lavuaariin, menin pesulle ja vaihdoin samalla kaikki housuni. Kun olin vaihtamassa vaatteitani kusiset housut nilkoissa, puhelin soi ja tuntemattomasta numerosta päätellen soittaja oli pesukonekorjaaja. "On se saatana kumma, että pesukonekorjaajat soittaa aina silloin kun ei tarttis!". Vaihdoin housut äkkiä ja vastasin puheluun ja istahdin sohvalle. Kun olin kertonut Error 21:stä ja siitä, että maailmani musertuu jos kone ei kohta toimi, tajusin istuneeni siihen samaiseen koirankusella kyllästettyyn kohtaan ja juuri vaihdetut housuni kastuivat jälleen.

Loppupäivä sujuikin oikein leppoisasti. Mitä nyt kaadoin pari vesilasia, sain puuroa silmään, naapurin sadetin kasteli minut ja meinasin tukehtua appelsiininlohkoon. Pesukonemies tuli kuitenkin onneksi painavan työkalupakkinsa kanssa kotiimme vain ottaakseen pyykin mukana tulleen kiven pois rummun ja lasikuvun välisestä kumisuojasta ja lähti pois. Illalla kävelin raskain ja väsynein askelin postilaatikolle ja minua oltiin lähestytty kirjeellä Syöpäsäätiön toimesta, jossa yritettiin kertoa hienovaraisesti minun olevan jo niin vanha ja väsähtänyt kolmekymppinen akka, että minun pitäisi mennä tutkituttamaan alapääni joukkoseulontaan ja samalla saisin nauttia aina niin tunnelmallisesta ja mieltäylentävästä papa-kokeesta.

Mieheni pussasi minua tullessaan kotiin ja kysyi miten päiväni oli sujunut. Tokaisin vain, että oikein hyvin. "Pesukone hajosi, jäin sadettimen alle, pinnasänky repesi liitoksistaan, meinasin tukehtua, istuin kaksi kertaa koirankusen päälle, kauhoin paskaa pusikossa koiramme pyllystä ja syöpäsäätiön mukaan olen vanha ja kurpahtanut luuska", vastasin. "Että ei siis mitään tavallisuudesta poikkeavaa?", tokaisi mieheni. "Ihan normipäivä", vastasin ja annoin pusun mieheni poskelle.

Suurella Rakkaudella,
Pöyhkeä Minkki

Farmarihousujensovituskelit

Muutamia viikkoja sitten törmäsin Facebookissa ilmaisuun seksihelteistä. Tästä kelistä on kyllä mielestäni seksikkyys aivan helvetin kaukana. Kun istun tässä tietokoneella paljaiden säärieni liimautuessa nahkaiseen tietokonetuoliimme, voin vain ihmetellä, mikä hitto tässä helteessä on niin hienoa?

Tarkastellaampa asiaa hieman tarkemmin. 

Koiramme on maannut tajuttomana lattialla jo monta viikkoa. Vartin välein joudun käydä mittaamassa pulssin ja tarkistaa, onko se edes elossa enää. Ulkona on liian kuuma. Sisällä on liian kuuma. Lenkillä mietin, että kuka täällä alkoi taputtamaan. Kunnes tajuan hikisten pakaroideni hakkaavan yhteen kuin kirkonkellot, antaen itse itsellensä aplodit. Samalla lenkillä käydessä ötökät ja muut eläimet takertuvat ihooni ja sisälle palatessa joudun nyppimään hikeeni tukehtuneet ja ihooni liimaantuneet hyttyset, paarmat, lepakot, oravat, oman koirani ja naapurin kissan pois iholtani.

On niin kuuma, ettei voi syödä. On niin kuuma, ettei voi olla syömättä. On nihkeä ja vetämätön olo koko ajan. Lakanat liisteröityvät ihoon. Voisi samantien kääriytyä Eldoradon tuorekelmuun, niin tunne olisi sama. Hyttyset inisevät korvan juuressa juuri silloin, kun olet nukahtamaisillasi. Tuulettimet pyörittävät samaa paskailmaa edestakaisin. Kun ikkunan avaa, kasvoja vasten iskostuu ilma, joka on kuin väsähtänyt pieru. Kuin nautaeläimen hönkäys. Kun käy suihkussa alakerrassa ja tulee takaisin yläkertaan, rappusten puolivälissä tekee mieli kääntyä takaisin ja mennä uudelleen suihkuun. Ihmiset haisevat hielle ja pyykitkin ovat olleet kuivumassa jo kolmatta viikkoa.

Kesähän on siis pohjimmiltaan ihan kiva juttu. Kukat kukkii, luonto on kaunis ja on mukavaa, ettei tarvitse pukea toppavarusteita päälle vain viedäkseen roskia ulos. Mansikat maistuu ja valoa on riittämiin. Ja lämpötilan ollessa kesällä noin 20-22 astetta, kesähän on oikeastaan oikein miellyttävä vuodenaika. Ainakin kotikaupungissani on ollut paahtava helle koko heinäkuun. Mittari näyttää tälläkin hetkellä lähemmäs kolmeakymmentä astetta ja olen totta puhuen jo korviani myöten täynnä sitä, että Suomessa helteestä täytyy nauttia ja olla vain hiljaa, eikä vastaväitteitä saa ilmaista. "Nautitaan nyt, kun kohta taas paleltaa." Jos et pidä helteestä, olet musta lammas. Yhteiskunta pitää sinua pakanana, ellet nauti tästä.

En ole koskaan pitänyt helteestä, mutta aina ennen, kun joku on sitä hehkuttanut, olen vain myötäillyt asiaa hiljaa hymyillen. Enpä myötäile enää. Viime kesänä olin raskaana ja voin todella huonosti. Neuvolan terveydenhoitaja sanoi minulle erään helteisen käynnin aikana toukokuussa hikiläikät kainaloissaan, että "Onpa ihanaa, kun on niin lämmin." Minä vastasin napakasti, että vihaan hellettä, eikä kesä ole muutenkaan lempivuodenaikani ja toivon, että syksy saapuu mahdollisimman nopeasti. Terveydenhoitaja loi minuun hieman ihmettelevän katseen ja hetken kuluttua kysyi, olinko jo täyttänyt odottavan äidin mielialakartoituslomakkeen. Niinpä niin.

Uutisotsikoissakin hehkutetaan aina kuumaa keliä: "Helle hellii nyt suomalaisia", "Nyt Suomi saa nauttia helteistä", "Ihana hellekesä!". Vaikka monet suomalaiset nauttivat helteistä, on meitä hyvin suuri joukko ihmisiä, ketkä eivät hellekelejä siedä. Siksi mielestäni uutisotsikotkin pitäisi kirjoittaa tasa-arvoa noudattaen. Esimerkiksi näin:

"Helle vittuilee suomalaisille", "Takavakohiki-ilmat tulevat, piiloudu ajoissa kellariin!", "Helle riepottelee ihmisiä!", "Paskasäätä luvassa taas tuutin täydeltä!". 

(Uutistoimittajat voivat vapaasti lainata ilmauksiani halutessaan.)

Asuessani aiemmin pääkaupunkiseudulla, käytin paljon julkista liikennettä. Eräänä kuumana ja helteisenä kesäpäivänä olin lähdössä keskustasta kotiini ratikalla ja liikkeellä oli moni muukin, koska ainuttakaan istumapaikkaa ei ratikasta löytynyt. Olin helteestä kuumissani ja koko päivän kestänyt shoppailureissu verotti voimiani. Seuraavalla pysäkillä eräs mies jäi pois kyydistä ja viipotin onnellisena istumaan hänen paikalleen. "Ihanaa, saan istua.", ajattelin. Huomasin kuitenkin penkillä reisienvälihiestä koostuneen märän viivan. Ajatus viivan päälle istumisesta oli kuvottava. Istuin kuitenkin. Siinä märän viivan päällä istuessani ajattelin, että kyllä syksy on kiva.

Elokuvassa Flash Dance on yksi kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö kesken tanssiesityksensä istuu tuolille ja vetää katossa olevasta narusta ja litroittain vettä tippuu hänen päällensä. Mielestäni hellekesän aikana jokaisesta kadunkulmasta tulisi löytyä Flash Dance-suihku. Itseasiassa Flash Dance-suihkun voisi asentaa portaiden yläpäähän, portaiden alapäähän, sängyn yläpuolelle, ruuhkaisen kassajonon viereen, ratikoihin, busseihin, metroihin, vaatekaupan sovituskoppiin, lenkkipolulle, hikisiin toimistoihin ja tuskastuneiden ja puolison niskaan turhautuneesti hengittävien miesten vuoksi myös Ikeaan.

Useat paatuneimmatkin hellefanit tekevät kädellään ristinmerkin rintakehällään, kun helteet loppuvat. Ja kun kesä vetelee viimeisiään, monet ihmiset huokaisevat helpotuksesta, kun saa taas olla oma itsensä. Ei tarvitse enää istua kesäterassilla siiderillä ja vetää vatsaa koko ajan sisään, jotta näyttäisi helletopissa mahdollisimman hyvältä. Syksyn tullessa saa taas vetäistä lämpimän neuleen päällensä ja antaa sen röllykän vaan rennosti valahtaa neuleen sisällä, eikä ketään enää kiinnosta. Ei tarvitse enää sulaa auringonottopenkkiin vasten tahtoa, koska rusketuksesi on jo niin nähty. Voit surutta lainata leffavuokraamosta Richard Geren uusimman elokuvan ja syödä suklaata niinkuin söisit leipää.

Syksyllä ei tarvitse enää minuutin välein pyyhkiä sitä nenän ja ylähuulen välistä hikipisaroita täynnä olevaa ihoaluetta lähimpään verhoon. Ei tarvitse enää vaatekaupassa ahtautua hikisenä niihin yhden koon liian pieniin farmarihousuihin nihkeässä sovituskopissa myyjän kysyessä hennosti verhon takaa: "Tarvitsetko pienemmän koon?". Eikä sinun tarvitse enää vastata myyjälle: "Itseasiassa voisit tuoda mielummin sirkkelin, jotta saan nämä housut pois". Syksyllä saat vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa ja ajatuskin kulkee paremmin. Siksi Pöyhkeä Minkki arvostaa enemmän syksyä, kuin hellekesää. Olen puhunut. 

Suurella rakkaudella, 

Pöyhkeä Minkki